Bloggare presenterar sig själv: Carola :)

För en vecka sedan landade ett flygplan i Berlin. Ut kom en väldigt trött germanist, jag, som endast nått ett delmål på min resa till Leipzig. Efter föga 2 timmar sömn den föregående natten (inte på grund av starkare drycker som man kanske kan tro, det var ju söndag. Snarare låg min trogna tidsoptimism i bakgrunden, en ständig förföljare som ofta rånar mig på vettig tidsanvändning och sömn). Den här gången var det fråga om att man inte kan fixa allt inför en ett år lång resa, på kvällen före resan.. men på något sätt fick jag det gjort. Jag har alltid brunnit för att resa, men aldrig gjort det med turistguideboken i hand. 

 Mitt Erasmus-år är väldigt efterlängtat. Jag har vistats en del i Tyskland under år 2012, det var min tid där som väckte min språkhunger och intresset för just det tyska språket. Redan då jag ansökte till Helsingfors universitet drömde jag mig iväg till mitt utbytesår, det var ett måste. 

 Jag är hemma från Vasa, mitt modersmål är svenska. Jag kommer från en stor familj, så jag är van med att slåss för mina rättigheter och ge efter då andra faktiskt vet bättre. Min finska var inte så lite rostig då jag flyttade till Helsingfors första gången 2008. Den blev inte bättre av att jag tillbringade typ 70 % av de följande 4 åren utomlands. Men i samband med mitt jobb, som alltid funnits där då jag varit hemma, har jag varit tvungen att slipa på min finska. Att förstå språket var aldrig problemet, men jag talade det så sällan, så jag upprepade att göra samma fel om och om igen. Ibland har jag fått goda skratt och hård kritik för mina mindre lyckade uttalanden (jag har jobbat som lektant, håller program på finska för massor med barn åt gången, inklusive deras kritiska föräldrar), men man lär sig. 

 Den rikiga milstolpen för min finska var komiskt nog universitet, med tanke på att jag kommit dit för att tala tyska. Jag vill stå upp för mina svenska rättigheter i min undervisning, det kommer alltid att vara en hjärtesak. Jag syftar på de nya finska bekantskaperna (underbara superfina nya vänner är mer passande) jag fått under året på uni,  jag har varit tvungen att bjuda in finskan i min vardag. Det var hemskt först, men nu har vi blivit vänner och jag känner att jag kan lita på min finska.. så nu var det alltså min tyska som ska få en självförtroende-boost i.o.m. mitt utbytesår :D.

 En kort presentation har aldrig varit min starka sida, eller är det mina referensramar som saknar gränser? Vad mer kan jag säga om mig själv just idag. Jag är alltså 23 år gammal.. jag tycker om att måla, dansa (på lördagskvällar och hemma till väldigt ifrågasättbar musik :D), tala och analysera in i det sista.. inte skolarbeten tyvärr.. titta på film, resa, skratta, dricka kaffe, shoppa.. Jag är en obotlig optimist, det kanske är det som förklarar mig bäst, det får jag åtminstone alltid höra :)

 Nu under de kommande månaderna får ni ta del av mitt liv i Tyskland, hoppas jag kan bjuda på lite roliga historier och tips för er som funderar på ett eget utbytesår :)

Carola

Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 3/3

Kritiikki ei vaadi luovuutta. Demagogi itsessään on surullinen ja tuhoisa hahmo, ellei hänellä ole esittää uusia rakenteita tai ajatuksia polttamiensa tilalle. Paskaa tulee yleensä viskoa ainoastaan pellon lannoitukseen. Saksanopintojen rakenteita ja sen opettajien ihmiskuvaa on helppo kritisoida, mutta keskustellessa aiheista vakavasti käy nopeasti ilmi, että vastaukset ongelmiin eivät ole helppoja. Saksan lehtoreiden ensisijainen tehtävä on opettaa filologiaa ja kääntämistä, ei murehtia opiskelijoiden mahdollisista tulevaisuuksista. Näille aineille on muutamia välttämättömän kriittisiä asiakokonaisuuksia, jotka opiskelijoiden täytyy osata kyetäkseen työskentelemään tieteen kentällä edes opintojensa ajan. 

Supistuvien määrärahojen edessä opettajakunta on pyrkinyt luomaa kurssimallin, jossa nämä asiat tulevat edes lyhyesti esille. "Turhempina" pidettyjä asioita on vastaavasti karsittu kovalla kädellä. Opiskelijoille tämä on valitettavasti tarkoittanut vuosien kielioppimamboa ja pitkästymistä turhan tiiviiksi suunnitelluilla luennoilla. Sen sijaan, että kysyttäisiin ”mitä tulee opettaa?”, olisi kysymys ”miten asiat olisi mahdollista tehdä halvemmin tai joustavammin?” tuonut mielestäni paljon hyödyllisempiä lopputuloksia. 

Kielikeskus tarjoaa englannin opiskeluun ALMS-kursseja, joiden periaatteena on yksilöllisesti opiskelijoiden tarpeisiin muodostettu opinto-ohjelma, jota opettajat tukevat tarpeen mukaan. Pääpaino on itsenäisellä työskentelyllä, vapaaehtoisella itsensä kehittämisellä, työpajoilla ja opiskelijoiden yhteistyöllä. Opintopisteet määräytyvät opiskelijan oman työmäärän ja tarpeiden mukaan. Näkisin kielikeskuksen mallissa paljon hyvää, jota myös pääaineet voisivat kopioida. Miksi yliopisto-opinnoissa ylipäätään on ”pakollisia” kursseja, joita kaikkien täytyy suorittaa huolimatta tavoitteista tai tarpeista? Erityisesti kielten opiskelijoiden tasoerot opintojen alussa ovat valtavia ja taitotasojen ääripäille yhteiset kurssit voivat tarjota vain turhautumista. Sen sijaan vapaammin toteutettu opinto-ohjelma, jota opettaja valvoo, voisi tehdä mahdolliseksi esimerkiksi lukupiirien ja opintoryhmien hyödyntämisen yliopisto-opiskelussa. Tasoerot voitaisiin huomioida paremmin ja opiskelijat saisivat edetä taidoissaan omassa vauhdissaan. Jos tietyt seikat ja tiedot ovat välttämättömiä aineen ymmärtämisen vuoksi, tulisi niiden oppimisen olla opiskelijasta lähtöisin, eikä tapahtua pakon edessä. Jos asia on kiinnostava ja välttämätön, tulisi osaamattomuuden muodostaa luonnollinen este opintojen edistymiselle byrokratian sijaan.
 

Verkko-opintomahdollisuuksien laajentaminen voisi olla hyvä keino laitokselle säästää tilavuokrissa ja lisätä tällöin esimerkiksi erikoistumisopintokurssien määrää. Tällä hetkellä opiskelijat pääsevät niin sanottuun todelliseen asiaan kiinni vasta maisterivaiheessa, mikä ei juuri lisää motivaatiota kandintutkinnossa. Jos syy syventävien, laajentavien ja erikoistavien kurssien panttaamiseen on epäily opiskelijoiden kielitaidon riittävyydestä, tulisi kielitaidon parantamisen olla opiskelijan itsensä vastuulla. Kaikki keinotekoiset esteet akateemisessa ympäristössä ovat anteeksiantamattomia.

Erityisesti kirjallisuus ja kulttuuriopintojen kohdalla, olisi verkko-opintojen ja etäkurssien muodossa mahdollisuus laajentaa laitoksemme aneemista tilaa. Filologian näkökulmasta tilanne Helsingin yliopistolla on tällä hetkellä armottomasti kielitieteeseen päin kallellaan. Tosiasiassa suurelle osalle kääntäjistä, opettajista ja asiantuntijoista on juuri kulttuurin tuntemus tärkeämpää kuin obskuurien syntaksiluokkien ulkoa muistaminen. Filologia ei tarkoita ainoastaan kielen rakenteiden tutkimusta, vaan siihen kuuluu olennaisesti myös kulttuurintutkimus ja kirjallisen perinteen ymmärrys. Uusien opintomuotojen avulla vika olisi mahdollista korjata. 

Ongelma saksanopiskelussa muodostuu myös pitkistä kursseista, jotka tarjoavat verrattain vähän opintopisteitä. Toisin sanottuna kielten opiskelija joutuu tekemään vuodessa enemmän töitä kuin juuri kukaan muu akateemikko. Tämä voi tietysti selittyä kielen oppimisen luonteella, mutta tämän työmäärän tulisi olla suhteessa tulevaisuuden työmahdollisuuksiin ja palkkaan. Ratkaisu tähän ongelmaan voisivat olla intensiivikurssit tai laajempien opintokokonaisuuksien jakaminen pienempiin kursseihin. Näin opiskelijat saavat enemmän vapautta suunnitella opintojensa edistymistä erityisesti ensimmäisien vuosien aikana. 

Akateemisen maailman suurin ongelma on se, että vasta valmistumisen jälkeen opiskelijalla annetaan mahdollisuus vaikuttaa itse tieteeseen ja osallistua tutkimusprojekteihin aktiivisesti. On ymmärrettävää, että tieteellisiä artikkeleita julkaisevat tahot eivät tahdo postiluukkujensa täyttyvän ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kynäilyistä, mutta tämän ei tulisi olla esteenä itse tieteen tekemiseen osallistumiselle.

Jos opiskelijat otettaisiin heti alusta asti mukaan projekteihin tai heille annettaisiin mahdollisuus suorittaa opintojaan esimerkiksi poikkitieteellisen tai yritysmaailman kanssa yhteistyössä tapahtuvien hankkeiden kautta, olisi opiskelijoilla paitsi enemmän edellytyksiä työllistyä opintojen jälkeen, myös huomattavasti enemmän motivaatiota jatkaa opinnoissaan loppuun asti. Tällöin nuori akateemikko tuntisi alusta asti olevansa mukana tekemässä jotain tärkeää, eikä vain lusivansa laitoksessa kunnes jokin epämääräinen taho sanoo hänen olevan valmis siirtymään eteenpäin elämässä. Yliopiston tulisi olla vaativa, mutta valmiuksia antava koulu, eikä liukuhihja & leimasin -periaatteella toimiva maisteritehdas. Työelämä ei todellisuudessa kaipaa valmistuneita ”asiantuntijoita” vaan dynaamisia ja luovia persoonallisuuksia, joilla on ennen kaikkea tuli perseensä alla tehdä maailmasta mielenkiintoisempi paikka.

Oppimista vai tiedonsiirtoa? osa 2/3

Saksan opinnot Helsingin yliopistossa on käytännössä suunniteltu opiskelijoille jotka asuvat kotona, kykenevät elämään opintotuilla, tietävät tulevaisuudessa haluavansa joko opettajiksi, tutkijoiksi tai kääntäjiksi ja ovat ottaneet tavoitteekseen juuri tavoiteajassa valmistumisen. Nopeamman tai hitaamman opiskeluajan ystäville on rakkaalla opettajakunnallamme tarjota useita haisevia yllätyksiä. Pakollisen läsnäolon vaativat kurssit lähtevät puhtaasti siitä ajatuksesta, että luokkaympäristö on kaikille automaattisesti paras oppimisympäristö. Tätä perustellaan meillä lähes aina sillä, että ”kielten opetus nyt vaan vaatii lähikontaktin”.

Tähän väitteeseen voi vastata ainakin seuraavilla kritiikeillä:

 

1) Tuntiopetuksessa toteutus palvelee visuaalisia ja auditiivisia oppijoita kinestikkojen ja muiden oppijatyyppien kustannuksella

2) Tuntien kesto on ylhäältä päin saneltu, eikä sillä ole mitään tekemistä opiskelijoiden keskittymisen tai optimaalisen työskentelyn kannalta

3) Pakollinen läsnäolo ei tarkoita pakollista läsnäoloa, vaan pakollista paikallaoloa

4) Koska pakollisista opinnoista suurin osa sisältää vaatimuksen pakollisesta läsnäolosta tunneilla, tarkoittaa se sitä, että yliopisto antaa opiskelu ja valmistumismahdollisuuden ainoastaan oppilaille, jotka: asuvat kotona, tulevat toimeen opintotuella, ovat perheettömiä ja valmiita tulemaan tunneilla sairaana tai väsyneenä

5) Yliopiston lehtorien maine huonoina opettajina ei ole tuulesta temmattua, seikka joka voi vaikuttaa jopa haitallisesti oppilaiden oppimisprosessiin ja motivaatioon

6) Kurssirakenne ei anna mahdollisuutta opintojen joustavaan suunnitteluun ja suorittamiseen

7) Annettu tieto ei ole opittua tietoa. 

Erityisesti kohta seitsemän on mielestäni tärkeä. Kysymys on ennen muuta siitä, onko yliopiston tehtävä pinnallinen tiedon siirtämien luennoitsijoilta oppilaille ja työajan valvonta, vai oppimisen ja itsensä kehittämisen työkalujen jakaminen, joiden käyttämisestä opiskelijoilla on itsellään vastuu? Onko yliopiston tehtävä opettaa rajoja vai antaa materiaalia uneksimiseen? Ennen kaikkea kysymys on siitä, onko yliopistolehtoreiden tehtävä valmistaa tutkijaklooneja ilman omaa persoonallisuutta vai tukea yksilöllistä kehitystä, joka voi johtaa hyvinkin epä-akateemisiin lopputulemiin.

Minua yllättää yhä uudestaan erityisesti vanhempien lehtoreiden ja professoreiden suorannainen vihamielisyys uusia opiskelumuotoja ja yksilöllistä opintojen suunnittelua kohtaan. Ymmärrän toki, että heille vanhat käytännöt ovat ne, joiden kanssa he itse joutuivat tulemaan toimeen ja jotka he parhaiten tuntevat. Kuitenkin vanhoissa menetelmissä pitäytyminen, vain periaatteen vuoksi on lehtoreilta vastuutonta ja suorastaan vaarallista. He eivät itsepäisyydellään vaaranna ainoastaan yksittäisten opiskelijoiden urapolun, vaan myös romuttavat oman aineensa olemassaolon perusteita. Miksi kenenkään pitäisi opiskella ainetta, josta ei ole mitään käytännön hyötyä tai jonka opetus ei kannusta opiskelijoita ajattelemaan omalaatuisesti ja ottamaan vakaa ote omasta elämästään? 

Pakollisen läsnäolon kurssit sitovat saksan aineryhmässä opiskelijat vuosiksi pulpettiin. Tänä aikana monen sivuaineen suorittaminen on heille mahdotonta aikatauluristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi puolipäiväharjoittelu yrityksissä tai kouluissa on silkka mahdottomuus. Toisin sanottuna kurssien suorittaminen rampauttaa kehittymisen tulevana ammattilaisena ja antaa usein tilalle hätäisesti kasattua kielioppiosaamista, josta ei arkipäiväisessä kommunikaatiossa lainkaan hyötyä. Kurssit on kasattu epämääräisen tärkeiden asioiden listan mukaan ja määrärahojen sekä opintouudistusten ravistuksessa niitä on karsittu ja puristettu kasaan niin, että vuosien ajan keskimääräinen saksanopiskelija käyttää viikosta monta tuntia yrittäen perehtyä omituisiin tietokokonaisuuksiin, josta hänelle tuskin on edes tulevien tutkimushaasteiden kannalta hyötyä. 

jatkuu...

Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 1/3

+++Haluaisin käyttää tämän raon tervehtiäkseni teitä arvon uudet. Lupaan teille, että paras ja pahin on vasta edessä. Koska tunnen toverini Umlautissa tiedän, että teille on jo tolkutettu ainejärjestöihin liittymisestä kaikissa mahdollisissa käänteissä. 

Yliopistosta saa kuitenkin järjestöihin mukaan liittymällä paljon enemmän hyvää, kaunista, pahaa, rumaa ja mureaa irti. Minäkin siis suosittelen. Välillä toki myös turhauttaa, mutta uskoisin tulevan vuoden olevan kaikin tavoin EEPPINEN. 

Ajattelin nyt aloittaa pienellä artikkelisarjalla, jota kirjoittelin omaan blogiini osoitteessa entroopikko.blogspot.fi . Lupasin esittäytymisessä olla mustaamatta tätä sivua liian vakavilla teksteillä, mutta pidän tätä trilogiaa ihan hyvänä tuotoksena. Eri mieltä saa toki olla.+++

Kuten kaikki saksaa tai kieliä yleensä yliopistolla opiskelevat tietävät, ovat läsnäolopakolliset kurssit hyvin tavallinen ja usein ainoa eteen tuleva opiskelumuoto. Hyvin tavallisesti ne venyvät myös kestoiltaan usein useamman periodin muotoisiksi eepoksiksi, todellisiksi akateemisiksi nälkävuosiksi.

Germaanisen filologian aineopintoihin kuuluva kielioppikokonaisuus on kokonaiskestoltaan vuoden mittainen, neljän viikkotunnin (joista kaksi pakollisia) pitkä ja mutkainen polku. Kyseinen kurssiravi on paikoin sellaista huopaamista, että jopa palautejärjestelmiä pyörittelevät professorit myöntävät sen raskauden. Olen keskustellut tästä kahdeksan opintopisteen cha-cha-chasta kurssin opettajan kanssa ja ymmärrän hyvin aiheen tärkeyden sekä opetuksen ongelmallisuuden. Systeemi, jossa ajatus oppimisesta perustuu opiskelijoiden tasapäistämiseen ja ylhäältä saneltuihin standardeihin, saa minut kuitenkin jo ajatuksenakin voimaan pahoin. 

Suomalainen koulujärjestelmä, joka useimpien kriitikkojen mielestäkin on aina välillä onnistunut tekemään joitain asioita oikein, lähtee siitä ajatuksesta, että saman epämääräisen kahdentoista kuukauden sisään syntyneet lapset ovat enemmän tai vähemmän samalla tasolla, ja kehittyvät samaa vauhtia. Vaikka jo kliseeksi muodostunut erilaisen oppijan kuva on ehtinyt tähän mennessä varmasti konservatiivisimmankin kovan onnen opettajan tietoisuuteen, vähintään Opettaja-lehden artikkeleiden kautta, ei siitä kuitenkaan ole arkipäiväisessä opetuksessa juuri iloa. Rahan ja tilan realiteetit ovat jo vuosisatojen ajan vihkineet luokkahuoneympäristön siksi pyhätöksi, jossa valtaosa päivän oppimisesta tulisi tapahtua. 

Luokka, niin sosiaalisena kuin fyysisenäkin ympäristönä, voi olla parhaimmillaan monellakin tavalla opettava ja kehittävä ympäristö. Jos oppilas kuitenkin saa ympäristöstään liikaa virikkeitä (”Matilla on adhd”), ryhmä ei toimi niin kuin sen kuuluisi (”saat välitunnilla turpaan, nörtti”), opettaja ei kykene opettamaan ainetta jostain syystä (”teidän Sakari on vähän hitaampi lapsi”) tai jokin muu seikka sabotoi aiotun nuoren mielen laajentumisen, ajautuu tämä nuori mieli helposti koulussa sivuraiteelle. Pahinta tilanteessa ei luultavasti kuitenkaan ole tiedon hukkuminen matkalla, vaan tilanteen vaikutus nuoren minäkuvaan.

Todellinen ja suurissa mittakaavoissa katastrofaalinen ongelma on kuitenkin tasapäistämisen synnyttämä toinen ongelma: suurimmalle osalle ihmisistä ei koskaan löydä omaa lahjakkuuttaan tai intohimoaan, jos se ei satu osumaan hyvin kapealle taitojen spektrille, jota ennen muuta akateeminen maailma pitää arvossa. Pitkässä juoksussa meillä ei ole tähän yksinkertaisesti varaa. 

”Tämä kaikki on toki hienoa, mutta miten tämä vaikuttaa minun elämääni?”, kysyy ensimmäinen kyynikko. Olen vakuuttunut siitä, että pahin yksittäinen saksan opinnot rampauttava tekijä on luokkahuoneisiin jämähtänyt opetus. Tulen seuraavissa kahdessa kirjoituksessa ensin erittelemään ongelmaa yliopistotasolla ja sen vaikutuksia opiskelijoiden tulevaisuuteen sekä myöhemmin antamaan ehdotuksia siitä, miten opetus olisi tulevaisuudessa mahdollista järjestää opiskelijoiden ainutlaatuiset kyvyt huomioiden ja niitä tukien.  

Jatkuu...

Bloggari esittäytyy: Eva aka. Mami

Moi,

mä oon Eva ja opiskelen saksaa. Umlautissa on tullut pyörittyä ihan opintojen alusta asti, eli monta vuotta, toimien vaihdellen tiedottajana, tuutorivastaavana, webmasterina, ympäristövastaavana, sihteerinä, tapahtumavastaavana ja varmaan jonain muunakin. Oon kehkeytynyt semmoseksi Umlautin viralliseksi äiti-henkilöksi, joka aina tarkistaa, että onhan kaikilla bussikortti mukana ja kurssi-ilmottautumiset hoidettu. Viime vuoden fuksit aina huutikin (ja huutaa suurin osa muuten edelleen) mamia, jos niillä oli asiaa.
Äidin tehtävissä oon myös kävelevä tietopankki, neuvonta ja infopiste, mutta se on oikeastaan aika hauskaa.

Odotankin tältä syksyltä eniten uusia opiskelijoita. Lukukauden ensimmäiset viikot tuutoroidessa on niin hauskoja, saa siinä itsekin vähän pehmeämmän laskun arkeen kesäloman jälkeen.

Rooli blogissa on ollut, ja tulee jatkossakin olemaan, yleispäivittäjä. En koe tarpeelliseksi ilmaista itseäni opintoasioista kirjallisesti, koska teen sitä suullisesti jo ihan tarpeeksi, mutta Umlautin tapahtumat ja muut hässäköinnit raportoin virkaintoisesti!

Ilosta syksyn odotusta,
<3:llä Eva, Efef, Mamselli

Blogger stellt sich vor: Manuel

Hallihalööchen! Ich heisse Manuel, studiere Germanistik an der Universität Helsinki und bin ein begeistertes Mitglied und Vizepräsident von Umlaut ry. Mit diesem Eintrag möchte ich mich kurz vorstellen und euch ein kleines Appetithäppchen meiner zukünftigen Blogeinträge servieren. Ich nehme mir vor mehrheitlich Deutsch zu schreiben, weil dies (zumindest offiziell) meine Muttersprache ist, höchstwahrscheinlich kommt aber auch mal etwas auf Finnisch, was ich gleichzeitig üben könnte, oder in sonst irgendeiner language quel just genom minun chopf schwirrt.

Ursprünglich komme ich aus der Schweiz, genauer aus dem Kanton Solothurn, noch genauer aus dem Bezirk Gösgen und wenn ihr es unbedingt ganz genau wissen wollt, dann hiess das Kaff in dem ich fast 20 Jahre lang wohnte Obergösgen. Mit diesen Hinweisen sollte nun jeder, den es interessiert, meine Heimat im Internet ausfindig machen können. 2010 bin ich schliesslich nach Helsinki gezogen. Grund dafür war, wie bei fast allen männlichen, deutschsprachigen Einwanderern in Finnland, eine wunderschöne finnische Frau. Im Herbst 2012 fing ich dann endlich das Germanistik-Studium an der Uni Helsinki an, mit dem Ziel die Fachlehrerausbildung zu machen, damit ich finnischen Kindern später mal Deutsch beibringen darf.

Meine Blogeinträge werden sich in erster Linie auf einzelne, möglichst unterhaltsame, Berichte aus dem Leben eines Schweizer Germanistikstudenten in Finnland handeln. Ein zweites, ein wenig ernsteres aber für mich persönlich sehr interessantes Thema wird meine wirkliche Muttersprache sein: Schweizerdeutsch mit seinen vielen Dialekten. Hinzukommen dürfte wohl etliches, hoffentlich lustiges, teilweise eher ironisches Gelaber.

Ich möchte hier auch darauf hinweisen, dass sich die deutsche Schriftsprache in der Schweiz leicht von jener in Deutschland, welche auch in Finnland unterrichtet wird, unterscheidet. Beispielsweise dieses seltsame ja fast furchteinflössende Ding hier: "ß" wurde in der Schweiz zum Glück schon vor langem abgeschafft, und daher verzichte ich auch darauf es zu benutzen. Selbstverständlich passieren auch mir Fehler, doch die gehen mir, um es mal höflich, dennoch leicht schweizerisch, auszudrücken, am Allerwertesten vorbei (das Wort, das da eigentlich stehen sollte würde auch mit A beginnen).

Doch nun genug fürs Erste. Bes zum nöchschte mou.

PS: Kommenteja jne. saa esittää millä tahansa kielellä. Kokonaisia käännöksiä saksankielisistä teksteistäni en laiskuudestani johtuen pysty valitettavasti tuottamaan. Jos kuitenkin käännöstarve on niin kova, ettet kestä enää, niin lahjoittamalla saa miulta vaikka mitä, ei kuitenkaan sitä.

Hyvää loppukesää!
Manuel

Bloggare presenterar sig själv: Malin

Eftersom vi som anmält oss att aktivt blogga här på vår hemsida blivit ombedda att skriva en liten presentation om oss själva och områden vi kommer att skriva om, ska jag nu berätta en aning om mig själv.

Hade vid ansökningstid redan länge vetat att språk är det jag vill sysla med, framför allt tyska. Det skulle senare visa sig vara ett bra val för mig. Genast hösten efter mitt ABI-år i Karleby, norra Pampas, fann jag mig som germanist-gulis vid Helsingfors universitetet och kom liksom helt naturligt med i Umlaut ry:s verksamhet. Också det skulle visa sig vara lönsamt. Fick nämligen en väldigt bra start på studielivet, en fin gemenskap med likasinnade att dela den med och genast från början möjligheten att delta i föreningsverksamhet. Speciellt nämnvärt är ändå att jag för första gången i mitt liv fick testa på att bära mustasch, kom att ta mig till kära Otnäs samt uppleva andra extrema grejer, såsom världsmästerskapet i akademisk kyykkä, eller ”poppi” som underbara Wikipedia informerade mig om att det heter på svenska. Även om jag vid årsskiftet kom in på översättningslinjen ville jag fortfarande hålla mig också till germanisterna, och i vår kom jag med i styrelsen som evenemangsansvarig och tvåspråkighetsfunktionär, vilket innebär att jag är aktiv i planeringen och förverkligande av evenemang och ser till att alla medlemmar har samma språkliga rättigheter, oberoende av modersmålet. Det är en orsak till att jag skriver på svenska, mitt modersmål.
 
Det inkommande studieåret kommer mina blogginlägg ändå inte att handla om Umlauts verksamhet, utan mina funderingar och upplevelser som Erasmus-utbytesstuderande. Från och med oktober ska jag studera lingvistik vid Universität Potsdam och skriva om det här på bloggen mera eller mindre regelbundet. Ser verkligen fram emot det äventyr jag har framför mig, men samtidigt är det rätt vemodigt att lämna Helsingfors. Jag vill önska er alla en fin början på det nya studieåret och framför allt hälsa alla nya gulisar varmt välkomna!  Förresten , Maliiin heter jag.


Malin Nisula
Tapahtumavastaava & Kaksikielisyysvirkailija
Fuksi '12