Pikkujoulut

Umlautin pikkujoulujen viettäminen Ravintolalaiva Wäiskillä on muodostunut jo hiljalleen perinteeksi, ja samalla linjalla jatkettiin tänäkin vuonna.

Fuksien vastuulla olevat juhlat onnistuivat tänä vuonna erikoisen hyvin. Tarjoilut olivat maittavat ja ohjelmaakin oli. Saimme taas joulupukin vierailulle ja kisasimme tiukassa joulu-visassa toisiamme vastaan. Tämän tiimellyksessä tuli kuultua paljon laulua ja nauruakin.

Loppuillasta saattoi itse kullakin olla jo hieman liian hauskaa, ja seuraavana päivänä ei sitten yhtään.
Mutta hieno päätös tälle vuodelle, kiitos fuksit!

 

Puheenjohtajan puhe 25. vuotiaalle Umlaut ry:lle

(Koska minua pyydettiin lisäämään vuosijuhlassa pitämäni puhe blogiin, tässä se nyt sitten on)

Arvoisa juhlayleisö, on ilo saada paikalle tänään teidät, professorit, aineryhmämme opettajat, Saksan suomen suurlähetystön edustaja, opiskelijatoverini sekä muut saksankielen ystävät.

Moni varmasti ihmettelee, miksi tänään vietetään juuri 25-vuotisjuhlia. Onhan Umlaut jo vanhempi ja perinteikkäämpi järjestö. Päätös juontaakin juurensa vuoteen 2009, kun minä aloitin RY:n puheenjohtajana ensimmäistä kertaa. Kävimme läpi yhdistyksen sääntöjä jotka olivat nykyaikaan nähden jo vanhentuneet. Samalla kävi selväksi, että sekä säännöt, että järjestön yhdistysrekisteriin kirjautuminen oli suoritettu vuonna 1987, tasan 25 vuotta sitten.

Vuosijuhlien tarkoitushan on perinteisesti juhlia juhlakalun pitkää tietä, perinteitä, ja yksinkertaisesti, historiaa. Umlaut on kuitenkin esimerkiksi humanistisen tiedekunnan tai varsinkin muiden tiedekuntien järjestöihin nähden suhteellisen nuori järjestö, toisaalta koko maassa muihin germanisteihin verrattuna jo melkoisen vanha ja perinteikäskin.

Ikä, ah, mikä romanttinen teema! Tunnettu kirjailija Novalis lausui aikoinaan iästä, että ihminen on nuori, kun hän ajattelee tulevaisuuttaan ja vanha vasta, kun muistelee menneitä. Tämä analyysi on mielenkiintoinen ja käytänkin sitä mieluusti hyväkseni tänään. Umlaut ry:n historia on vankka, jo tiettävästi nelikymppinen.

Kaikki alkoi Lingvasta: suurin osa meistä tuntee Lingvan kokoushuoneena, kenties kerhohuoneella, joka sijaitsee Uuden ylioppilastalon yläkerrassa. Lingva, josta minä puhun oli kuitenkin aikanaan yliopistomme kieliaineiden kattojärjestö, sama järjestö, josta nykyinen lintukotomme on saanut nimensä. Kuitenkin, tämän järjestön alle kuului monta pienempää kerhoa, niistä jokainen on sittemmin itsenäistynyt omaksi ainejärjestökseen. Tiettävästi Umlautilla oli jo aktiivista toimintaa 70-luvun alusta, tosin kirjoitettu historiikki uupuu. Mieleeni palaa keskustelu taannoisen työkaverini kanssa. Hän kertoi opinnoistaan 60-70-luvulla, ja mainitsi olleensa mukana Umlautissa ja näytelleensä järjestön teatterikerhossa. Se kerhotoiminta, mikä tälläkin hetkellä kurkistelee unholan suosta, onkin ollut yksi järjestön kantavista voimista ja opiskelijoita yhdistävistä tekijöistä.

Vanhoja internet-sivuja selaillessani törmäsin yhteen jos toiseenkin mielenkiintoiseen faktaan, tosin on muistettava, että 70-luvulla Umlautin nettisivut eivät olleet yhtä komeat kuin nykyään. Silloin tilanne oli toinen, yliopisto toimi eri lailla, ja puhun nyt hallinnolliselta kantilta, tosin uskon, että joku tuntee tämän paremmin kuin minä. Löysin vanhoja haalarimerkkejä sekä kuvia, jotka joillekin edustavat tätä hienoa opiskeluaikaa, valkoisia haalareita, fuksiaisia, sitsejä ja hauskanpitoa. Paljon sitä, mitä täällä kohtaa nykyäänkin.

Ja niinpä, ainejärjestö on kollektiivi, joka ei pysy raiteillaan, sillä sen sisäinen vaihtuvuus on suuri. Siksi onkin katsottava myös tulevaisuuteen! Mainitsin aiemmin kirjailijan, Novaliksen tulkinnan nuoruudesta ja vanhuudesta. Huomasin kerran Berliinissä opiskellessani, että Thomas Mann, syntymäpäiväpuheessaan von Deutscher Republik, toiselle Nobelistille, Gerhard Hauptmannille viittasi juuri tähän samaan aiheeseen. Puhe oli pitkä kuin nälkävuosi ja muuttui onnitteluista enemmänkin poliittiseksi kannanotoksi, enkä tahdo tehdä samaa tässä rajatussa ajassa, mikä minulle on suotu, kenties sitten, kun saan oman Nobelini.

On kuitenkin totta, että Umlaut on joutunut muuttumaan yliopiston muuttuessa, ja jo omana aikanani saksanopiskelijat ovat menettäneet oman laitoksensa uudistuksen myötä, muuttuneet saksalaiseksi aineryhmäksi, kääntäjiä on lähetetty Kouvolaan ja tuotu maitojunalla takaisin. Käytännössä humanisteja, eritoten lingvistejä on pyöritetty kuin pässiä narussa. Me olemme kuitenkin sopeutuvaista joukkoa, ja nyt nuori Umlaut ry, jota tänään juhlistamme, pitääkin katseensa tulevaisuudessa ja valmistautuu ei pahimpaan, vain nimenomaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Tärkeän potkun on antanut myös aiemmin opettajanamme toiminut tohtori Plöger, joka, lahjoitti järjestöllemme kirjaston, josta voimme olla ylpeitä.

Olen nimittäin puheenjohtajana toimiessani huomannut kuinka tärkeä ainejärjestö on sen jäsenille. Monille se on se paikka, josta löytää ensimmäisen ystävän. Moni saa sieltä tukea opinnoissaan, kun yliopisto jälleen sekoittaa tutkintorakenteet. Moni löytää jopa harrastuksen tai kuten minä itse, syyn herätä joka aamu hymy kasvoillaan. Kyse ei ole vain järjestötoiminnasta, vaan hyvästä tekosyystä tehdä sitä mistä pitää, ja hei, vaikka siinä samalla sitten oppia pitämään myös opiskelusta! Ja tämän kaiken tärkeyden huomaa parhaiten silloin, kun se puuttuu. Kuten sanoin, vietin juuri vuoden Berliinissä, ja huomasin, että Saksassa opiskelijakulttuuri on täysin erilaista. Ylioppilaskuntaa ei ole sellaisena kuin me sen tunnemme, opiskelijat riehuvat kaduilla. Ainejärjestöjen tilalla on pieniä ryhmiä, jotka toimivat pienellä osalla siitä budjetista, -innosta, -aktiivisuudesta kuin täällä meidän ah niin pienessä Suomenmaassamme. Älkää siis pitäkö itsestään selvyytenä sitä hienoutta, mikä teille täällä tarjotaan!

Kun aloitimme tämän kevään, olin itse tuutorina upealle fuksikatraalle, ja huomasin, että aineemme vuosittainen sisäänottomäärä nousi. Työnkuvaani kuuluu uusien aktiivien rekrytointi ja sitä lukua, 50, katsellessa vesi herahti kielelle ja dollarinkuvat ilmestyivät silmiin. On äärimmäisen inspiroivaa, että vuodesta toiseen meistä löytyy se kymmenen, kenties viisitoista, jotka ovat valmiita jatkamaan tätä jo kymmeniä vuosia sitten aloitettua perinnettä. Tämä Umlaut, joka tänään istuu pöydässä, nauttii viinistä ja muista pöydän antimista on kuitenkin se nuori, 25-vuotias järjestö, joka katsoo tulevaisuuteen, ja jolle vain taivas on rajana. Tästä Umlautista minä olen äärimmäisen ylpeä, ja nyt, jos koskaan, on täydellinen paikka osoittaa arvostukseni koko ainejärjestöä kohtaan. Haluan myös esittää erityiskiitokseni nykyiselle ja aikaisemmille hallituksille, jotka ovat viimeisten vuosien aikana toimintaa pyörittäneet, uhranneet omaa vapaa-aikaansa niin, että me muut, reilut 300 jäsentä voimme olla osa yhteisöämme!

Näillä sanoilla toivotan teidän kaikki ainejärjestön, Umlaut ry:n puolesta äärimmäisen tervetulleiksi Suomenlinnaan viettämään tätä juhlaa meidän kanssamme! Sitten voinkin luovuttaa puheenvuoroni juhlaemännällemme Eva Ruhaselle.

Uudet haalarimerkit ovat täällä!

Vähän alkaa suupielet nykiä, kun saatiin vihdoin meidän uudet haalarimerkit!

Vanha kunnon Kommissar Rex ja makkarasämpylä. Tämä nyt viehättänee kaikkia!

Hyvää tai "hyvää" huumoria kun on aikansa viljelty, saadaan hienoja ideoita ja siitähän se sitten lähtee...

Marienhof-merkki taitaa olla vanhempien makuun. Tuota kulttisarjaa kun nuorempi sukupolvi on tuskin koskaan katsonut. Tunnari sopii meille silti kuin nenä päähän!

Vaikka ollaankin itse äärimmäisen ylpeitä aikaansaannoksistamme, eivät saksalaiset sanaleikit tuskin aukea muille kuin saksanlukijoille. Mutta siinäpä se hauskuus saattaakin piillä.


Uusia ja muutamia vanhojakin merkkejä saa hallituslaisilta ja kaikissa tapahtumissamme, seuraavana Umlautin pikkujouluissa tiistaina 4.12 Ravintolalaiva Wäiskissä !

Hau-hau-hauskaa!

Harvoin meidän hallituksen kokoukset kovin tylsiä tai kuivia on, tai oikeastaan ei koskaan, mutta aina joskus sattuu semmosia erityiskivoja juttuja, jolloin kokouksista tulee ihan harvinaisen hauskoja.

Kuten nyt marraskuun kokouksessa, joka oli vuoden viimeinen varsinainen hallituksen kokous, kun paikalle saapui pieni kunniavieras: Lotte.

Kokous eteni hieman takkuillen, kun koko porukan oli hetkittäin pakko pitää nauru-taukoja, kun kunniavieraan osakseen saamat lässytysryöpyt olivat ilmeisen huvittavia. Mutta kun toinen oli niin tuitui söpöspö.

Kauden päätös lähenee, uusia, innokkaita hallituslaisia on ilmeisesti tulossa kiitettävä määrä ja ensi vuoden tapahtumat on jo suunnitteilla, mm. yhteistyötä Otaniemen suuntaan, IHQ-sitsit ystävänpäivän kunniaksi ja pieni ekskursio Wieniin nyt ainakin.

Vuosijuhlat

  














Umlautin vuosijuhlat sujuivat oikein hyvin ja kaikilla tuntui olevan todella hauskaa.
Haluammekin vielä kiittää kaikkia paikalle saapuneita vieraita, sekä muita järjestöjä
hauskoista lahjoista!

   

Hallitus kerrankin edustuskunnossa :)

Zum Geburtstag viel Glück

Tänään on se päivä, jota kohti tässä on ahkeroitu lähemmäs vuosi. Huh huh.

Tänään juhlistetaan Umlaut ry:n 25-vuotista taipaletta rekisteröitynä ainejärjestönä.
Vuosijuhlia vietetään Suomenlinnassa, tunnelmallisessa Pirunkirkon juhlasalissa ja illasta on odotettavissa mitä ratkiriemukkain! Ehdittiin vielä saamaan vuosijuhlamerkit merkkipäiväksi myyntiin, joten tässä samassa voisikin julistaa voittajaksi arvon fuksimme Riitan merkkiehdotuksen:

                                           Paljon onnea Umlaut, jatketaan samaan malliin!

Umlautin fuksiaiset

Umlaut piti perjantaina 7.9 kääntäjien ainejärjestön Koukin avustuksella fuksiaiset.

Rasteilla kierrettiin ympäri keskustaa ja vaikka sääolosuhteet eivät olleet aivan optimaalit ja vettä tuli aika ajoin runsaammissakin määrin, fukseilla oli mitä mainioin tsemppi päällä ja kaikki jaksoivat hyväntuulisina loppuun asti! Rastien pitäjät saivat myös seurata mitä hienoimpia tanssi- ja lauluesityksiä, kun fuksit pistivät parastaan lisäpisteiden toivossa.

 Jatkoja vietettiin perinteisesti Uudella yo-talolla, jossa melko täpärän äänestyksen, vertailun ja väittelyn päätteeksi voittajajoukkueeksi kirmasti Schnitzel mit Pommes!

Aivan mainio päivä taas kerran, ei voi muuta sanoa!

Fuksit tuli ja meni

Kesä on ohi.
Haikeutta helppottaa tietous siitä, että meille saapui viikko takaperin mainio porukka
uusia, reippaita opiskelijoita. Orientaatioviikko suhahti ohi ja ainakin tuutoreilla oli
väsyneine juttuineen oikein hauskaa, toivottavasti fukseillakin! Nyt vain toivotaan, että
saadaan monta uutta ainejärjestöaktiivia riveihimme :)

                                                Aurinko helli Siltavuorenpenkereellä

Tänään keskustakampus täyttyy avajaiskarnevaaleista ja Umlaut on tottakai menossa mukana!
Ständille voi tulla katsastamaan uudet haalarimerkit, liittymään jäseneksi tai ihan vaan turisemaan.

Umlautin syksy, ja näillä näkymin kevätkin, on niin täynnä kaikkea hauskaa, että eihän malta odottaa.
Kesä on ohi - ja hyvä niin!

Juhlamerkin suunnittelukisa on käynnissä!

Saksanlukijoiden ainejärjestö Umlaut ry täyttää tänä vuonna komeat 25 vuotta ja juhlan
kunniaksi haluamme teettää erityisen haalarimerkin, joten kisa käyntiin!

Suunnittele Umlautille vuosijuhlamerkki ja voit voittaa ilmaisen pääsyn vuosijuhlille
marraskuussa (palkinnon arvo n.50e)! Merkin malli ja olemus on muuten täysin vapaa,
kunhan se sisältää ainejärjestön koko nimen 'Umlaut ry' ja iän 25v. Osallistua voi aina
syyskuun loppuun, eli 30.9 saakka, lähettämällä oman
merkkiluonnoksensa liitteenä allekirjoittaneelle osoitteeseen
eva-lotte.ruhanen@helsinki.fi

Voittaja julkistetaan lokakuun ensimmäisellä viikolla.

Nyt mielikuvitus valloilleen!

Umlaut ravintolapäivillä

Lukukauden lähestyessä loppuaan Umlautin poppoo päätti viettää muutaman työntäyteisen päivän osallistumalla ravintolapäiville 19.5. Goethe Institutin keittiötä koetellen Kamppiin ilmestyi
Wursthaus Umlaut, joka tarjosi perinteisiä saksalaisia herkkuja, kuten bratwurstia, perunasalaattia, currywurstia ja röstiperunaa omenahillolla.

Vaikka jo pelkät esivalmistelut itsessään nostivat tuskanhien työryhmän otsalle ja allekirjoittanut näki raflapäivää seuranneena yönä painajaista perunoista (tämä ei ole vitsi), niin kaiken kaikkiaan grilli kävi kuumana koko päivän ja kaikilla oli hauskaa. Asiakkailta tuli hyvää palautetta sapuskoista ja aurinkokin suvaitsi tulla esiin meitä ilahduttamaan.

Nyt olemmekin iloisesti kirmanneet kesälaitumille, mutta uusiin fukseihin ja syksyllä edessä olevaan vuosijuhlaan valmistautuminen työllistävät sittenkin, hyvällä tavalla ;)

Currywurstia ja jalkapalloa kesäpäivänä: tietopläjäys

Toukokuu Berliinissä on aluillaan ja kaupunki on muuttunut mustakeltaiseksi. Ei niinkään poliittisten värien vuoksi, vaan siksi, että tänään, 12.5. pelataan Saksan Pokal-Cupin finaali Borussia Dortmund vs. Bayern München. Peli pelataan Olympiastadionilla, jonne mahtuu 74244 katsojaa. Lippuja on jaettu erityisesti faniklubeja silmällä pitäen ja siksi kaupungissa onkin n. 60000 Dortmundilaista Ruhrgebietiltä ja Bayernilaista kauniista etelästä.

Paikallisen näkökulmasta punapaidat jäävät kyllä selvästi kilpailijoidensa varjoon: kaupungilla näkyy enemmän Dortmundin faneja kuin koskaan edes kaupungin oman ylpeyden, Hertha Berlinin faneja. Kyllä, saksalaiset ovat jalkapallokansaa. Nämä fanit ovat matkanneet 500km vain viettääkseen aikaa Berliinissä.

Kaikki fanit eivät nimittäin voi mahtua samalle, suhteellisen pienelle stadionille. Kaupungin baarit ovat jo täynnä, vaikka peliin onkin vielä aikaa. Jokainen haluaa varata paikkansa ajoissa. Itse istun vielä kotona, enkä varmaankaan mahdu mihinkään. Sääli. Samalla Berliinin onkin rakennettu 18000 keltamustaa varten Waldbühne, jossa ottelu näytetään livenä suurelta screeniltä.

Tämä kaikki siihen tunnelmaan, joka kaupungissa juuri vallitsee samalla, kun oma paikallinen Hertha taistelee paikasta 1. liigassa vuodeksi 2012-13. Hyvältä näyttää.

Päädyinkin tutkimaan muutamaa kaupungille tärkeää asiaa. Ensinnäkin, miksi pelit pelataan maan pääkaupungissa, jonka stadion jää mm. molempien tämän vuoden finalistien varjoon? Toki kyseessä on pääkaupunki, ja tapahtuma onkin mieletön tulonlähde muuten köyhälle ja vihatulle Berliinille, kaupungille ja osavaltiolle. Samalla moni kuitenkin kutsuu Berliiniä vähiten saksalaiseksi kaupungiksi, pelkästään turkkilaisia maahanmuuttajia, joilla ei ole Saksan kansalaisuutta on satoja tuhansia vain 3,3 miljoonan asukkaan kaupungissa:

No, ainakin meillä on Currywurstimme, ja siitä tämän koko kirjoituksen ajatus lähtikin. Ensinnäkin moni ystäväni ja sukulaiseni on vieraillut luonani, suurin osa heistä valmistaa tälläkin hetkellä tätä kyseistä herkkua Suomessa, tosin jokainen omalla tavallaan. Olen kysellyt ja kysellyt, mutta ilmeisesti kastikkeen ainesosat vaihtelevat paikoittain, ja siksi maanantaina Alexanderplatzilta voi saada parhaan makkaran, tiistaina Potsdamer Platzilta, keskiviikkona vaikka Brandenburger Portin lähistöltä turistikojusta, torstaina Kreuzbergin hipster-baarin vierestä, perjantaina yliopiston ruokalasta, lauantaina Prenzlauerbergistä Kulturbrauerein ravintolasta ja sunnuntaina itse tekemänä aamukrapulaan.

Makuja on siis yhtä paljon kuin tekijöitäkin, mutta pitkään pitkään pitkään kyseltyäni löysin reseptin, joka vastasi odotuksiani, ja halusin jakaa sen meidän, Umlautilaisten kesken, jos vaikka ravintolapäivän tarjontaan liitettäisiin pohjoissaksalaistakin perinnettä! Eli lempireseptini näyttää jotakuinkin tältä:

keitetään:
250ml ketsuppia
150ml vettä.

Lisätään seokseen:
1 teelusikallinen vahvaa currya
1/2 tl tulista/vahvaa paprikajauhetta
hyppysellinen kanelia tai maustepippuria maun mukaan, tai molempia
1/2 tl hunajaa
hyppysellinen valkopippuria tai (jos haluaa vahvaa) cayennepippuria
1 kukkurallinen teelusikallinen sokeria

Makkaraksi käy lihaisa grillimakkara tai bratwurst. Kaikista tyypillisin on grillattu kokolihamakkara, l. ns. lenkkimakkara mitä saa hyvistä kaupoista, mutta makuhan tulee soosista, joten varmaan ihan atrillitkin ja tofumakkaratkin käyvät.

Lopuksi: soosi kaadetaan lämpöisena makkaran päällä ja ripotellaan lisäksi vahvaa currya!

Nyt kun toin esille jo kaksi suurinta saksalaista ilmiötä, makkaran ja jalkapallon, pitäisiköhän sitä sitten mainita olutkin. No, ehkä kirjoitan myöhemmin laajemman raportin ja vihjeitä, jos joku tahtoo lähteä olutmatkalle Berliiniin. Näin nopeasti voin sanoa vain, että suosittelen käytännössä mitä tahansa muuta kaupunkia, jos olutta tahtoo, täällä se on kuitenki halpaa, eli määrä korvaa laadun. No, Kreuzbergiläinen Klosterbrauerei täyttää kyllä kaikki odotukset ja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen!

Ja eipä muuta kuin lerssi käteen, olut toiseen, televisio auki tai stadionille nauttimaan kesän alkamisesta ja maan suurimmasta urheilutapahtumasta, joka kerää kaikki katseet tänne, Berliiniin. Makkaransyönti siis.

Umlaut Hampurissa

Umlaut päättii viime syksynä aloittaa uuden perinteen: Saksan ekskursion!
Viime viikolla olimme vihdoin valmiita: perioiditauko koitti ja suuntasimme porukalla kohti kaunista satamakaupunkia Hampuria.

Kuusitoistapäinen poppoomme pääsi ehjänä perille ja vietyämme kimpsut ja kampsut hotellille, suuntasimme tutkimaan kaupunkia. Hurmaava paikka, siitä taisimme olla harvinaisen yksimielisiä.

4 päivää kaupungissa kuluivat pitkälti kävellessä hymyissä suin: mm. turistikierros hyvän oppaan johdolla, shoppailua, teatteria, pienoismallinäyttelyä, kiertelyä ja kaartelua katsellen ja ihmetellen, laiva-ajelua, eläintarhaa ja tietysti hyvää ruokaa ja juomaa.



Kaikilla oli hauskaa, keväinen (lumeton) sää teki epäilemättä hyvää ja tästä reissusta pyritään kyllä tekemään perinne: uusi kaupunki joka vuosi.

Mahtavaa!

Kirjallisuustiedettä äärimmillään

Hei,

pääsin juuri suorittamasta suullista tenttiä aiheesta ”Franz Kafkas Amerika - Entwicklungsroman”. Berliinissä opiskelussa on hienointa se, että joka puolelta tarjotaan kursseja, joita kukaan ei tulisi ajatelleeksikaan Helsingissä ottaen huomioon aineryhmämme painotuksen. Asiasta voi olla monta mieltä, itse rakastan kirjallisuutta, vaikka se tuokin mukanaan välillä mitä äärimmäisimpiä mielipiteitä ja tulkintoja.

Luin ko. romaanin kolmeen kertaa seminaarin aikana, tosin muutaman kerran suomeksi, mikä helpotti omaksuntaa suuresti. Sain tehtävänannon ja näkökulman, jonka mukaan kirja tulisi analysoida jo ennen kuin aloitin lukuprosessin. Ensimmäisen kerran jälkeen olin hämilläni, onko tässä nyt ongelmana kielimuuri? Toisen lukukerran jälkeen olin varmempi: kyseessä ei ole ns. kehitysromaani (Bildungsroman) eikä myöskään tämän alakäsite (Entwicklungsroman). Olin hetken hämilläni, mutta päätin, että koska tehtävänanto on mikä on, luen kirjan kolmannen kerran nopeasti ja edellä mainitulta kannalta. Samalla päätin, että saan analyysiini mielenkiintoisen argumentin, jos otan lähtökohdaksi sen, että kirja ei todellakaan ole kehitysromaani.

Ennen tenttiä tutkin hädissäni paikallisen kirjaston tarjontaa, Googlea ja Wikipediaa. Mitä nämä sanoisivat aiheesta? Kyseessä on genre, joka kehittyi 1700-luvun lopussa, valistusajan oppien mukaan. Hyvä esimerkki kehitysromaanista on Goethen Wilhelm Meisters Lehrjahre, jonka nimi jo itsessään tuo esille genrelle tyypillisen kehitystarinan. Tarina kertoo nuoresta miehestä, joka ulkopuolisten, myönteisesti vaikuttavien henkilöiden ja kokemusten kautta kehittyy aikuiseksi. Tärkeä teema kirjassa ja genressä on koulutus (Bildung), josta alkuperäinen nimi muodostuukin. Kyse on erityisesti persoonan ja sielun kehityksestä, mikä, kuten sanottua, sopii erinomaisesti valistuksenajan ihanteisiin.

Mitä tekemistä tällä on sitten Kafkan Amerikan kanssa? Kirjassa nuori mies, 16-vuotias Karl Roßmann (enkä nyt puhu toisen maailmansodan Luftwaffen yliluutnantista Karl Roßmannista) saapuu New Yorkiin sen jälkeen kun hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet pois kotoa. Karl tapaa kuin sattumalta Enonsa, joka on ahkeralla työllään noussut rikkaan senaattorin asemaan. Tämä yllättävä tapaaminen on onnenpotku Karlille, ja hän jääkin enonsa suojelukseen. Amerikkalaisen työorientoituneen maailman kuri ei kuitenkaan sovi Karlille, ja hänen enonsa heittää hänet pois mitä omituisimpien välivaiheiden kautta. Tästä eteenpäin käykin selväksi, että kyseessä on kirja, joka on kirjoitettu kritiikiksi maallistuneelle utilitaristiselle yhteiskunnalle.

Tästä eteenpäin Karl jatkaa kahden kulkurin kanssa matkaansa kunnes saa kuin sattumalta työpaikan hissipoikana hotellissa. Jätettyään asemansa kahdeksi minuutiksi Karl menettää jälleen paikkansa yhteiskunnassa ja päätyy takaisin yhteen kahden työtä vieroksuvan ystävänsä kanssa tekemään orjantyötä rikkaalle laulajattarelle. Karl unohtaa tarinan aikana toiveensa insinöörinkoulutuksesta ja yrittää vain päästä eteenpäin yhteiskunnassa, joka ei kuitenkaan ole valmis ottamaan häntä vastaan. Maailma hänen ympärillään pyörittelee häntä groteskisti ympäriinsä, eikä nuorella pojalla tunnu olevan mitään sanottavaa mihinkään. Tämä nuoren miehen naiivius ja tavoitteettomuus koituu hänen kohtaloksensa, kun hän syöksyy yhteiskuntaluokasta aina alempaan ja ammatista huonompaan. Välillä tuntuu, että poikaparalla ei käy onni minkään asian suhteen, ja päähän potkiva yksipuoleinen dialogi masentaa lukijankin. Tässä Kafka on parhaimmillaan.

Nuori mies avuttomana suuren oven edessä, New Yorkissa, hotellin luona ja viimeisessä luvussa teatterin edessä; tämä tuntuu olevan Kafkan tyypillisintä metaforiikkaa. Kirja jää kesken, viimeisen ja tätä edeltävän luvun väliin jää informaatiotyhjiö, jonka sisältöä voi vain arvaille. Kirjan lopussa Karl nimittäin hakeutuu teatteriin töihin, kertoo tehneensä konttoritöitä, joista ei koko romaanissa mainita. Hän pyrkii teatteriin insinööriksi, mutta joutuu tyytymään eurooppalaisen keskitutkinnon edellyttävään virkaan, josta ei kerrota enempää. Loppu on onnellinen, mutta Karl on jälleen se nuori mies, joka hän oli tarinan alussa. Yksinäinen, naiivi sekä vain "eurooppalainen keskitutkinnon suorittanut". Teatteri toimii kuitenkin jonkinlaisena turvapaikkana yhteiskunnan hylkiöille, parhaimmillaan kuin kirkko ikään. Jo työilmoitus kertoo, että kaikille on töitä. Utopistinen loppuratkaisu irrottaa tarinan tästä maailmasta ja unohtaa tarinan yhteiskuntakriittisyyden.

Kuten sanoin, lähdin ottamaan selvää, mikä tekee tästä kirjasta kehitysromaanin. Sekö, ettei päähenkilö kehity lainkaan, vaiko se, että hän huomaa asemansa yhteiskunnassa vain huonontuvan kaiken aikaa. Löysin mainion kirjan sopivalla otsikolla: Kafkas Verschollener - ein Bildungsroman? (Pütz Jürgen; Verlag Peter Lang GmbH, Frankfurt am Main 1983). Kirja vastasi täydellisesti tehtävänantoni aihetta, mutta sisälsi otsikossaan myös mielenkiintoisena anekdoottina kysymysmerkin:

Luin sen nopeasti läpi, että kyseessä oli yhdisteltyjä tutkimuksia käsittelevä käsikirja, jonka tarkoitus oli todistaa, että Franz Kafkan Amerika ei todellakaan ole kehitysromaani, ei kuitenkaan antikehitysromaanikaan, kuten esim. Günter Grassin Blechtrommel, joka parodioi Goethen tunnetuksi tuomaa genreä, vaan ns. negatiivinen kehitysromaani. Tämän tulkinnan tueksi hän oli kerännyt sitaatteja kymmeniltä tutkijoilta. Olin hieman hämilläni: en siis ollutkaan keksinyt mitään uutta. Samalla olin kuitenkin iloinen siitä, että olin ollut oikeassa. Ainut kirja kyseiseen romaaniin liittyen, jonka löysin Berliinistä puolsi ajatustani siitä, että tehtävänanto oli kompa...

Mutta miksi?

Jos opettajani oli antanut minulle kompatehtävän, miksi kirjastosta löytyi kokonainen väitteen kumoamiseen keskittyvä teos, joka viittasi useisiin muihin lähteisiin?

Jos argumentti on kiistettävä tai kumottava, on se ensimmäiseksi esitettävä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on esitetty Amerikan olevan kehitysromaani, ja tämän on tehnyt varteenotettava taho, eihän argumentti muuten olisi saanut vastustustakaan. En kuitenkaan löytänyt ainuttakaan tekstiä, joka olisi puoltanut argumenttia. Oliko kirjaa varten keksitty tulkinta vain siksi, että se voitaisiin kumota? Vai oliko se vain pakko lokeroida johonkin genreen? Kafkan ongelma on se, ettei hänen teoksiaan ole koskaan voitu kategorisoida valtavirran mukaan. Hän ei suinkaan ollut realisti tai naturalisti, kuten niin moni muu saksankielinen kirjailija 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Miksi kirjat tungetaan väkisin genreihin? Onko kyse siitä, että tiede pystyisi käsittelemään niitä paremmin? Vai onko se vain ihmisen synnynnäistä tarvetta lokeroida asioita? Entä jos valinta menee väärin, sehän luo kokonaisen uuden tieteenalan. Näyttäisi siltä, että sata maisterioppilasta voisi tehdä gradunsa aiheesta "Väärintulkittu Kafka", eikä alkuperäistä, mitä kummallisinta väitettä, joka yhdistää Amerikan, Wilhem Meisters Lehrjahren ja Blechtrommelin, koskaan pystyttäisi perumaan.

Vaikka aihe olikin mitä kiinnostavin, ja sain paljon tyydytystä ajatuksesta, että olin kerrankin analysoinut jonkin asian oikein, minua jäi silti vaivaamaan yksi asia: Oliko tämäkin nyt kuitenkaan tarpeellista tai mitenkään hyödyllistä? Taidankin tästä poimia lähimmän Ilkka Remeksen ja väittää tiedeyhteisölle, että kyseessä taiteilijaromaani tai Künstlerroman, ehkäpä omaelämänkerta, ellei peräti barokkilainen Trauerspiel Andreas Gryphiuksen jalanjäljillä. Sitä voi sitten professorit kautta maan, korjaan, maailman, käydä todistamaan vääräksi. Nyt ajattelette varmaan, että onhan Kafka täysin eri luokkaa kuin Remes... Ei tuo Amerikakaan ikävä kyllä niin hyvä kirja ollut, eikä ole ihme, että Kafka keskittyikin novelleihinsa.