Tarinoita fuksiaisista Teil 1 und 2

Prologi:


Vuonna 1973 maailman öljyntuottajamaat päättivät korottaa öljyn hintaa. Tästä seurasi koko läntistä maailmaa ravisuttanut talouskriisi, jonka vaikutukset ulottuivat jopa hirmuisessa nousussa olevaan Länsisaksaan asti. Bretton Woods -järjestelmästä ja dollariin perustuvasta taloudesta luovuttiin, ja kritiikin määrä etenkin akateemisissa piireissä kasvoi.


Samalla länsisaksalaiset yliopisto-opiskelijat huomasivat, että heidän vaatimuksiaan ei kuultu. Opiskelijan ääni yliopistolla kaikui kuulemattomille korville pitkin tyhjiä käytäviä. Vain henkilökunta sai vaikuttaa opintojen muotoon.


Rajan takana kommunistinen yhteiselo ja tasa-arvoisten oikeudet alkoivat houkuttaa nyt, kun Itäsaksa oli tunnustettu ja liitetty YK:n jäseneksi. DDR tarjosi töitä kaikille, tasa-arvoisen palkkajärjestelmän ja mahdollisuuden nousta puoluerintaman huipulle. Willy Brandt oli tehnyt vahvaa työtä Saksojen välien parantamiseksi, mutta nyt hänen valtakautensa loppui vakoilusyytteiden vuoksi.


Uudeksi liittokansleriksi noussut Helmut Schmidt ei tyydyttänyt nousevan vasemmistolaisen nuorisoaatteen vaatimuksia, ja vallankumoustellisten vaikuttajien, kuten muusikko Wolf Biermannin ja näyttelijä-laulaja Nina Hagenin myötä halu muutokseen kävi yhä suuremmaksi.


Loikkaaminen rajan taakse oli kuitenkin haastavaa. Vuonna 1976 Itäsaksa kielsi maahanpääsyn monelta kulttuurivaikuttajalta, eivätkä kapitalistivanhempien opiskelijalapsetkaan olleet sen toivotumpia vieraita.



Rajan ali kulki kuitenkin reitti. Tätä maanalaista reittiä piti yllä opiskelijoiden etua ajava salaliitto nimeltään Umlaut ry. Umlaut tarjosi halukkaille, ja riittäviä kontakteja omaaville opiskelijoille ja taiteilijoille mahdollisuuden saavuttaa itäinen utopia. Reitti ei ollut kuitenkaan helppo. Monet jäivät kiinni, monia teloitettiin epäiltynä vakoilusta. Matkalla oli odotettavissa monia vastoinkäymisiä ja haasteita, joista vain motivoituneimmat selvisivät, toisinaan viekkautensa avulla, toisinaan taas voitelemalla oikeita virkamiehiä lahjuksilla. Tämä on näiden opiskelijoiden tarina.

--------------------------------------------


Unsere edle und großartige Geschichte

Es war einmal ein Durchfall - überall. Dieser Durchfall hieß "Westdeutschland." Wir, unsere edle Gemeinschaft, wollten ein Teil von der Großartigen Gruppe "Umlaut" werden. Um das zu erreichen mussten wir nach DDR.

Auf der Reise haben wir viele Schwierigkeiten gehabt, aber trotz allem haben wir das geschafft, aber nur mit hilfe der großartigen Tutoren, die uns begleitet haben.

Heute ist ein Tag der Freude, wir gehören endlich zu den edlen Leuten!



--------------------------------------------


Leipzigin yössä seikkailufasaanit vailtavat mielessään vain yksi päämäärä: uusi unelma ja sen toteutuminen.

"On jossain paikka meillekin. On jossain aika ja paikka meillekin."

Yhteenkuuluvuus ja rakkaus germanistiikkaan ja parempaan tulevaisuuteen siivittivät meitä eteenpäin.

Helppoa unelman saavuttaminen ei ollut, mutta sydämen lujuus ja aitous ovat meidän avaimemme sisäpiirin lukittuihin oviin. selvisimme haasteista kuin fasaanit karhunraudasta. Haavojamme nuollen olemme saavuttaneet tarinamme katharsiksen.

Viimein olemme saavuttaneet nirvanan.

---------------------------------------------

Epilogi:

Raskaan ja hikisen yön jälkeen väsynyt joukko läntisiä akateemikkoja raahautuu räsyisissä vaatteissaan hiljaiseen työväentaloon Leipzigin ulkopuolella. Yö on pilvinen, ja ilmassa leijuu jännittynyt tunne.


Onko tämä kaikki ollut turhaa? Mitä nyt seuraa? Nämä nuoret luottivat henkensä ventovieraiden käsiin, ja nyt kun kaikki on ohi, epäilys herää.


Ovi aukeaa kuitenkin lämpimään hymyyn. Täällä ei näy Stasia, täällä öiset vaeltajat kohtaavat Umlaut ry:n maanalaisen liikkeen toverit. Tarjolla on virvokkeita ja lämmintä kättä.


Ja nyt nämä pedagogisten, kirjallisuuden, kielitieteen ja käännöstieteen taitajat istuvat yhdessä pöydän ääreen ja saavat käteensä väärrennetyt passit. Heidän täytyy vain väkertää niihin allekirjoituksensa, ja paikka puolueessa on lähestulkoon varma.


Elämä Itäsaksassa on kuin ruusuilla tanssimista näille idealisteille. Täällä vallitsee tasa-arvo, täällä on jokaisella yhtäläiset oikeudet, ja täällä on puolue, joka suojelee jäseniään. Iltaisin tämä akateeminen eliitti kerääntyy television ääreen ja katselee murheissaan uutisia lännestä, missä heidän entiset ystävänsä turvautuvat väkivaltaan synkän syksyn 1977 langetessa. Kaikki olisi voinut olla toisin.


Nämä nuoret onnistuivat pakenemaan väkivaltaa kuoleman uhalla. He vaaransivat henkensä itsensä ja tovereidensa puolesta tuodakseen toivoa maailmaan rauhan keinoin. Ja vaikka he joutuivatkin pitämään menneisyytensä salassa aina vuoteen 1989 asti, se oli sen arvoista. Siksi näissä muistelmissaan he nostavatkin jälleen kätensä ja ristivät sormensa maanalaisen liikkeen ja puolueen, Umlautin kunniaksi.



Tämä oli tarina, jota sukupolvet kertovat vielä vuosia. Tämä oli tarina kahtiajakautuneesta maasta ja sen asukkaista, jotka huomasivat maan suurimmat epäkohdat, ja jotka tulevat nyt luomaan sen tulevaisuuden. Nämä ihmiset muistavat nuoruutensa ikuisesti: kaiken sen vaikeuden, sen pelon, ja sen epätoivonkin häämöttäessä heränneen toivonkipinän, joka syntyi sydämeen nukkuvan toverin hymyä katsellessa. Me olemme olleet onnekkaita, ja me, me jatkamme elämäämme onnellisina.

Schweizer Nationalsport!

Ein kleines Stück Schweizer Landeskunde. Vor etwas mehr als zwei Wochen fand in Burgdorf das sogenannte Eidgenössische Schwing- und Älplerfest statt. Dieses Ereignis findet nur alle drei Jahre statt, wobei drei typisch schweizerische Sportarten ausgeübt werden: Schwingen, Hornussen und Steinstossen. In erster Linie dreht sich das ganze Fest jedoch um das Schwingen, worum es auch in diesem Blog-Eintrag gehen soll.

Das Eidgenössische Schwingfest ist das wichtigste Fest dieser Sportart. Dabei wird jeweils der Schwingerkönig gekürt, welcher als Preis u.a. einen Muni, also einen Stier erhält. Das Eidgenösissche Schwingfest wird seit dem Jahre 1895 regelmässig veranstaltet. Die provisorisch aufgestellte Arena bot Platz für über 50'000 Zuschauer. Auf dem Festgelände wurden rund 300'000 Besucher gezählt, dabei wurde rund um die Uhr Alkohol verkauft, Schlägereien gab es aber keine. Die Schweizer feiern anlässlich dieses Festes jeweils sich selbst, ihr Land und die Kultur des Schwingens sowie weitere Traditionen. Ein riesiges Volksfest!
http://de.wikipedia.org/wiki/Eidgenössisches_Schwing-_und_Älplerfest

Doch worum geht es beim Schwingen? Die Sportart ist uralt und eine Art Ringen, bei welchem an bestimmten Hosen gelupft wird, daher auch die Bezeichnung Hosenlupf. Geschwungen wird jeweils in einem Ring aus Sägemehl, und die Schwinger tragen speziell dafür gefertigte Schwingerhosen.

Auf die genauen Regeln will ich hier jetzt nicht eingehen, weil ich sie selbst immer wieder vergesse. Der Wikipedia-Artikel hilft bei Interesse gerne weiter. Man achte jedoch auf die verhältnismässig schönen Kleider, welche die Schwinger während des Wettkampfes tragen. Geschwungen wird solange bis einer der beiden Kerle mit dem Rücken im Sägemehl liegt oder bis die Maximalzeit erreicht wird und der "Gang" als "gestellt" also unentschieden gewertet wird. Eine weitere Besonderheit ist, dass die Paarungen im Laufe des Wettkampfes von einer Jury bestimmt werden, es ist also nicht Zufall, gegen wen man schwingt. Die Schwingfeste werden also nicht im KO-Modus oder Ähnlichem ausgetragen sondern es existiert ein Punktesystem, durch welches dann eine Schlussrangliste erstellt wird.

Anlässlich des Eidgenössischen Schwingfests werden auch verschiedene traditionelle Bräuche der Schweiz vorgestellt und zelebriert. Dazu gehört zum Beispiel das Fahnenschwingen. Dazu nur dieses kurze Video vom Schwingfest 2010.

Solche heimatlichen Traditionen weiss man erst zu schätzen, wenn man sie schon längere Zeit nicht mehr erlebt hat. Dabei sind es genau solche Bräuche, welche eine Kultur ausmachen und ihre Zusammengehörigkeit fördern. Wer gerne noch mehr wissen möchte, bitte einfach nachfragen.

Bloggare presenterar sig själv: Carola :)

För en vecka sedan landade ett flygplan i Berlin. Ut kom en väldigt trött germanist, jag, som endast nått ett delmål på min resa till Leipzig. Efter föga 2 timmar sömn den föregående natten (inte på grund av starkare drycker som man kanske kan tro, det var ju söndag. Snarare låg min trogna tidsoptimism i bakgrunden, en ständig förföljare som ofta rånar mig på vettig tidsanvändning och sömn). Den här gången var det fråga om att man inte kan fixa allt inför en ett år lång resa, på kvällen före resan.. men på något sätt fick jag det gjort. Jag har alltid brunnit för att resa, men aldrig gjort det med turistguideboken i hand. 

 Mitt Erasmus-år är väldigt efterlängtat. Jag har vistats en del i Tyskland under år 2012, det var min tid där som väckte min språkhunger och intresset för just det tyska språket. Redan då jag ansökte till Helsingfors universitet drömde jag mig iväg till mitt utbytesår, det var ett måste. 

 Jag är hemma från Vasa, mitt modersmål är svenska. Jag kommer från en stor familj, så jag är van med att slåss för mina rättigheter och ge efter då andra faktiskt vet bättre. Min finska var inte så lite rostig då jag flyttade till Helsingfors första gången 2008. Den blev inte bättre av att jag tillbringade typ 70 % av de följande 4 åren utomlands. Men i samband med mitt jobb, som alltid funnits där då jag varit hemma, har jag varit tvungen att slipa på min finska. Att förstå språket var aldrig problemet, men jag talade det så sällan, så jag upprepade att göra samma fel om och om igen. Ibland har jag fått goda skratt och hård kritik för mina mindre lyckade uttalanden (jag har jobbat som lektant, håller program på finska för massor med barn åt gången, inklusive deras kritiska föräldrar), men man lär sig. 

 Den rikiga milstolpen för min finska var komiskt nog universitet, med tanke på att jag kommit dit för att tala tyska. Jag vill stå upp för mina svenska rättigheter i min undervisning, det kommer alltid att vara en hjärtesak. Jag syftar på de nya finska bekantskaperna (underbara superfina nya vänner är mer passande) jag fått under året på uni,  jag har varit tvungen att bjuda in finskan i min vardag. Det var hemskt först, men nu har vi blivit vänner och jag känner att jag kan lita på min finska.. så nu var det alltså min tyska som ska få en självförtroende-boost i.o.m. mitt utbytesår :D.

 En kort presentation har aldrig varit min starka sida, eller är det mina referensramar som saknar gränser? Vad mer kan jag säga om mig själv just idag. Jag är alltså 23 år gammal.. jag tycker om att måla, dansa (på lördagskvällar och hemma till väldigt ifrågasättbar musik :D), tala och analysera in i det sista.. inte skolarbeten tyvärr.. titta på film, resa, skratta, dricka kaffe, shoppa.. Jag är en obotlig optimist, det kanske är det som förklarar mig bäst, det får jag åtminstone alltid höra :)

 Nu under de kommande månaderna får ni ta del av mitt liv i Tyskland, hoppas jag kan bjuda på lite roliga historier och tips för er som funderar på ett eget utbytesår :)

Carola

Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 3/3

Kritiikki ei vaadi luovuutta. Demagogi itsessään on surullinen ja tuhoisa hahmo, ellei hänellä ole esittää uusia rakenteita tai ajatuksia polttamiensa tilalle. Paskaa tulee yleensä viskoa ainoastaan pellon lannoitukseen. Saksanopintojen rakenteita ja sen opettajien ihmiskuvaa on helppo kritisoida, mutta keskustellessa aiheista vakavasti käy nopeasti ilmi, että vastaukset ongelmiin eivät ole helppoja. Saksan lehtoreiden ensisijainen tehtävä on opettaa filologiaa ja kääntämistä, ei murehtia opiskelijoiden mahdollisista tulevaisuuksista. Näille aineille on muutamia välttämättömän kriittisiä asiakokonaisuuksia, jotka opiskelijoiden täytyy osata kyetäkseen työskentelemään tieteen kentällä edes opintojensa ajan. 

Supistuvien määrärahojen edessä opettajakunta on pyrkinyt luomaa kurssimallin, jossa nämä asiat tulevat edes lyhyesti esille. "Turhempina" pidettyjä asioita on vastaavasti karsittu kovalla kädellä. Opiskelijoille tämä on valitettavasti tarkoittanut vuosien kielioppimamboa ja pitkästymistä turhan tiiviiksi suunnitelluilla luennoilla. Sen sijaan, että kysyttäisiin ”mitä tulee opettaa?”, olisi kysymys ”miten asiat olisi mahdollista tehdä halvemmin tai joustavammin?” tuonut mielestäni paljon hyödyllisempiä lopputuloksia. 

Kielikeskus tarjoaa englannin opiskeluun ALMS-kursseja, joiden periaatteena on yksilöllisesti opiskelijoiden tarpeisiin muodostettu opinto-ohjelma, jota opettajat tukevat tarpeen mukaan. Pääpaino on itsenäisellä työskentelyllä, vapaaehtoisella itsensä kehittämisellä, työpajoilla ja opiskelijoiden yhteistyöllä. Opintopisteet määräytyvät opiskelijan oman työmäärän ja tarpeiden mukaan. Näkisin kielikeskuksen mallissa paljon hyvää, jota myös pääaineet voisivat kopioida. Miksi yliopisto-opinnoissa ylipäätään on ”pakollisia” kursseja, joita kaikkien täytyy suorittaa huolimatta tavoitteista tai tarpeista? Erityisesti kielten opiskelijoiden tasoerot opintojen alussa ovat valtavia ja taitotasojen ääripäille yhteiset kurssit voivat tarjota vain turhautumista. Sen sijaan vapaammin toteutettu opinto-ohjelma, jota opettaja valvoo, voisi tehdä mahdolliseksi esimerkiksi lukupiirien ja opintoryhmien hyödyntämisen yliopisto-opiskelussa. Tasoerot voitaisiin huomioida paremmin ja opiskelijat saisivat edetä taidoissaan omassa vauhdissaan. Jos tietyt seikat ja tiedot ovat välttämättömiä aineen ymmärtämisen vuoksi, tulisi niiden oppimisen olla opiskelijasta lähtöisin, eikä tapahtua pakon edessä. Jos asia on kiinnostava ja välttämätön, tulisi osaamattomuuden muodostaa luonnollinen este opintojen edistymiselle byrokratian sijaan.
 

Verkko-opintomahdollisuuksien laajentaminen voisi olla hyvä keino laitokselle säästää tilavuokrissa ja lisätä tällöin esimerkiksi erikoistumisopintokurssien määrää. Tällä hetkellä opiskelijat pääsevät niin sanottuun todelliseen asiaan kiinni vasta maisterivaiheessa, mikä ei juuri lisää motivaatiota kandintutkinnossa. Jos syy syventävien, laajentavien ja erikoistavien kurssien panttaamiseen on epäily opiskelijoiden kielitaidon riittävyydestä, tulisi kielitaidon parantamisen olla opiskelijan itsensä vastuulla. Kaikki keinotekoiset esteet akateemisessa ympäristössä ovat anteeksiantamattomia.

Erityisesti kirjallisuus ja kulttuuriopintojen kohdalla, olisi verkko-opintojen ja etäkurssien muodossa mahdollisuus laajentaa laitoksemme aneemista tilaa. Filologian näkökulmasta tilanne Helsingin yliopistolla on tällä hetkellä armottomasti kielitieteeseen päin kallellaan. Tosiasiassa suurelle osalle kääntäjistä, opettajista ja asiantuntijoista on juuri kulttuurin tuntemus tärkeämpää kuin obskuurien syntaksiluokkien ulkoa muistaminen. Filologia ei tarkoita ainoastaan kielen rakenteiden tutkimusta, vaan siihen kuuluu olennaisesti myös kulttuurintutkimus ja kirjallisen perinteen ymmärrys. Uusien opintomuotojen avulla vika olisi mahdollista korjata. 

Ongelma saksanopiskelussa muodostuu myös pitkistä kursseista, jotka tarjoavat verrattain vähän opintopisteitä. Toisin sanottuna kielten opiskelija joutuu tekemään vuodessa enemmän töitä kuin juuri kukaan muu akateemikko. Tämä voi tietysti selittyä kielen oppimisen luonteella, mutta tämän työmäärän tulisi olla suhteessa tulevaisuuden työmahdollisuuksiin ja palkkaan. Ratkaisu tähän ongelmaan voisivat olla intensiivikurssit tai laajempien opintokokonaisuuksien jakaminen pienempiin kursseihin. Näin opiskelijat saavat enemmän vapautta suunnitella opintojensa edistymistä erityisesti ensimmäisien vuosien aikana. 

Akateemisen maailman suurin ongelma on se, että vasta valmistumisen jälkeen opiskelijalla annetaan mahdollisuus vaikuttaa itse tieteeseen ja osallistua tutkimusprojekteihin aktiivisesti. On ymmärrettävää, että tieteellisiä artikkeleita julkaisevat tahot eivät tahdo postiluukkujensa täyttyvän ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kynäilyistä, mutta tämän ei tulisi olla esteenä itse tieteen tekemiseen osallistumiselle.

Jos opiskelijat otettaisiin heti alusta asti mukaan projekteihin tai heille annettaisiin mahdollisuus suorittaa opintojaan esimerkiksi poikkitieteellisen tai yritysmaailman kanssa yhteistyössä tapahtuvien hankkeiden kautta, olisi opiskelijoilla paitsi enemmän edellytyksiä työllistyä opintojen jälkeen, myös huomattavasti enemmän motivaatiota jatkaa opinnoissaan loppuun asti. Tällöin nuori akateemikko tuntisi alusta asti olevansa mukana tekemässä jotain tärkeää, eikä vain lusivansa laitoksessa kunnes jokin epämääräinen taho sanoo hänen olevan valmis siirtymään eteenpäin elämässä. Yliopiston tulisi olla vaativa, mutta valmiuksia antava koulu, eikä liukuhihja & leimasin -periaatteella toimiva maisteritehdas. Työelämä ei todellisuudessa kaipaa valmistuneita ”asiantuntijoita” vaan dynaamisia ja luovia persoonallisuuksia, joilla on ennen kaikkea tuli perseensä alla tehdä maailmasta mielenkiintoisempi paikka.

Oppimista vai tiedonsiirtoa? osa 2/3

Saksan opinnot Helsingin yliopistossa on käytännössä suunniteltu opiskelijoille jotka asuvat kotona, kykenevät elämään opintotuilla, tietävät tulevaisuudessa haluavansa joko opettajiksi, tutkijoiksi tai kääntäjiksi ja ovat ottaneet tavoitteekseen juuri tavoiteajassa valmistumisen. Nopeamman tai hitaamman opiskeluajan ystäville on rakkaalla opettajakunnallamme tarjota useita haisevia yllätyksiä. Pakollisen läsnäolon vaativat kurssit lähtevät puhtaasti siitä ajatuksesta, että luokkaympäristö on kaikille automaattisesti paras oppimisympäristö. Tätä perustellaan meillä lähes aina sillä, että ”kielten opetus nyt vaan vaatii lähikontaktin”.

Tähän väitteeseen voi vastata ainakin seuraavilla kritiikeillä:

 

1) Tuntiopetuksessa toteutus palvelee visuaalisia ja auditiivisia oppijoita kinestikkojen ja muiden oppijatyyppien kustannuksella

2) Tuntien kesto on ylhäältä päin saneltu, eikä sillä ole mitään tekemistä opiskelijoiden keskittymisen tai optimaalisen työskentelyn kannalta

3) Pakollinen läsnäolo ei tarkoita pakollista läsnäoloa, vaan pakollista paikallaoloa

4) Koska pakollisista opinnoista suurin osa sisältää vaatimuksen pakollisesta läsnäolosta tunneilla, tarkoittaa se sitä, että yliopisto antaa opiskelu ja valmistumismahdollisuuden ainoastaan oppilaille, jotka: asuvat kotona, tulevat toimeen opintotuella, ovat perheettömiä ja valmiita tulemaan tunneilla sairaana tai väsyneenä

5) Yliopiston lehtorien maine huonoina opettajina ei ole tuulesta temmattua, seikka joka voi vaikuttaa jopa haitallisesti oppilaiden oppimisprosessiin ja motivaatioon

6) Kurssirakenne ei anna mahdollisuutta opintojen joustavaan suunnitteluun ja suorittamiseen

7) Annettu tieto ei ole opittua tietoa. 

Erityisesti kohta seitsemän on mielestäni tärkeä. Kysymys on ennen muuta siitä, onko yliopiston tehtävä pinnallinen tiedon siirtämien luennoitsijoilta oppilaille ja työajan valvonta, vai oppimisen ja itsensä kehittämisen työkalujen jakaminen, joiden käyttämisestä opiskelijoilla on itsellään vastuu? Onko yliopiston tehtävä opettaa rajoja vai antaa materiaalia uneksimiseen? Ennen kaikkea kysymys on siitä, onko yliopistolehtoreiden tehtävä valmistaa tutkijaklooneja ilman omaa persoonallisuutta vai tukea yksilöllistä kehitystä, joka voi johtaa hyvinkin epä-akateemisiin lopputulemiin.

Minua yllättää yhä uudestaan erityisesti vanhempien lehtoreiden ja professoreiden suorannainen vihamielisyys uusia opiskelumuotoja ja yksilöllistä opintojen suunnittelua kohtaan. Ymmärrän toki, että heille vanhat käytännöt ovat ne, joiden kanssa he itse joutuivat tulemaan toimeen ja jotka he parhaiten tuntevat. Kuitenkin vanhoissa menetelmissä pitäytyminen, vain periaatteen vuoksi on lehtoreilta vastuutonta ja suorastaan vaarallista. He eivät itsepäisyydellään vaaranna ainoastaan yksittäisten opiskelijoiden urapolun, vaan myös romuttavat oman aineensa olemassaolon perusteita. Miksi kenenkään pitäisi opiskella ainetta, josta ei ole mitään käytännön hyötyä tai jonka opetus ei kannusta opiskelijoita ajattelemaan omalaatuisesti ja ottamaan vakaa ote omasta elämästään? 

Pakollisen läsnäolon kurssit sitovat saksan aineryhmässä opiskelijat vuosiksi pulpettiin. Tänä aikana monen sivuaineen suorittaminen on heille mahdotonta aikatauluristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi puolipäiväharjoittelu yrityksissä tai kouluissa on silkka mahdottomuus. Toisin sanottuna kurssien suorittaminen rampauttaa kehittymisen tulevana ammattilaisena ja antaa usein tilalle hätäisesti kasattua kielioppiosaamista, josta ei arkipäiväisessä kommunikaatiossa lainkaan hyötyä. Kurssit on kasattu epämääräisen tärkeiden asioiden listan mukaan ja määrärahojen sekä opintouudistusten ravistuksessa niitä on karsittu ja puristettu kasaan niin, että vuosien ajan keskimääräinen saksanopiskelija käyttää viikosta monta tuntia yrittäen perehtyä omituisiin tietokokonaisuuksiin, josta hänelle tuskin on edes tulevien tutkimushaasteiden kannalta hyötyä. 

jatkuu...

Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 1/3

+++Haluaisin käyttää tämän raon tervehtiäkseni teitä arvon uudet. Lupaan teille, että paras ja pahin on vasta edessä. Koska tunnen toverini Umlautissa tiedän, että teille on jo tolkutettu ainejärjestöihin liittymisestä kaikissa mahdollisissa käänteissä. 

Yliopistosta saa kuitenkin järjestöihin mukaan liittymällä paljon enemmän hyvää, kaunista, pahaa, rumaa ja mureaa irti. Minäkin siis suosittelen. Välillä toki myös turhauttaa, mutta uskoisin tulevan vuoden olevan kaikin tavoin EEPPINEN. 

Ajattelin nyt aloittaa pienellä artikkelisarjalla, jota kirjoittelin omaan blogiini osoitteessa entroopikko.blogspot.fi . Lupasin esittäytymisessä olla mustaamatta tätä sivua liian vakavilla teksteillä, mutta pidän tätä trilogiaa ihan hyvänä tuotoksena. Eri mieltä saa toki olla.+++

Kuten kaikki saksaa tai kieliä yleensä yliopistolla opiskelevat tietävät, ovat läsnäolopakolliset kurssit hyvin tavallinen ja usein ainoa eteen tuleva opiskelumuoto. Hyvin tavallisesti ne venyvät myös kestoiltaan usein useamman periodin muotoisiksi eepoksiksi, todellisiksi akateemisiksi nälkävuosiksi.

Germaanisen filologian aineopintoihin kuuluva kielioppikokonaisuus on kokonaiskestoltaan vuoden mittainen, neljän viikkotunnin (joista kaksi pakollisia) pitkä ja mutkainen polku. Kyseinen kurssiravi on paikoin sellaista huopaamista, että jopa palautejärjestelmiä pyörittelevät professorit myöntävät sen raskauden. Olen keskustellut tästä kahdeksan opintopisteen cha-cha-chasta kurssin opettajan kanssa ja ymmärrän hyvin aiheen tärkeyden sekä opetuksen ongelmallisuuden. Systeemi, jossa ajatus oppimisesta perustuu opiskelijoiden tasapäistämiseen ja ylhäältä saneltuihin standardeihin, saa minut kuitenkin jo ajatuksenakin voimaan pahoin. 

Suomalainen koulujärjestelmä, joka useimpien kriitikkojen mielestäkin on aina välillä onnistunut tekemään joitain asioita oikein, lähtee siitä ajatuksesta, että saman epämääräisen kahdentoista kuukauden sisään syntyneet lapset ovat enemmän tai vähemmän samalla tasolla, ja kehittyvät samaa vauhtia. Vaikka jo kliseeksi muodostunut erilaisen oppijan kuva on ehtinyt tähän mennessä varmasti konservatiivisimmankin kovan onnen opettajan tietoisuuteen, vähintään Opettaja-lehden artikkeleiden kautta, ei siitä kuitenkaan ole arkipäiväisessä opetuksessa juuri iloa. Rahan ja tilan realiteetit ovat jo vuosisatojen ajan vihkineet luokkahuoneympäristön siksi pyhätöksi, jossa valtaosa päivän oppimisesta tulisi tapahtua. 

Luokka, niin sosiaalisena kuin fyysisenäkin ympäristönä, voi olla parhaimmillaan monellakin tavalla opettava ja kehittävä ympäristö. Jos oppilas kuitenkin saa ympäristöstään liikaa virikkeitä (”Matilla on adhd”), ryhmä ei toimi niin kuin sen kuuluisi (”saat välitunnilla turpaan, nörtti”), opettaja ei kykene opettamaan ainetta jostain syystä (”teidän Sakari on vähän hitaampi lapsi”) tai jokin muu seikka sabotoi aiotun nuoren mielen laajentumisen, ajautuu tämä nuori mieli helposti koulussa sivuraiteelle. Pahinta tilanteessa ei luultavasti kuitenkaan ole tiedon hukkuminen matkalla, vaan tilanteen vaikutus nuoren minäkuvaan.

Todellinen ja suurissa mittakaavoissa katastrofaalinen ongelma on kuitenkin tasapäistämisen synnyttämä toinen ongelma: suurimmalle osalle ihmisistä ei koskaan löydä omaa lahjakkuuttaan tai intohimoaan, jos se ei satu osumaan hyvin kapealle taitojen spektrille, jota ennen muuta akateeminen maailma pitää arvossa. Pitkässä juoksussa meillä ei ole tähän yksinkertaisesti varaa. 

”Tämä kaikki on toki hienoa, mutta miten tämä vaikuttaa minun elämääni?”, kysyy ensimmäinen kyynikko. Olen vakuuttunut siitä, että pahin yksittäinen saksan opinnot rampauttava tekijä on luokkahuoneisiin jämähtänyt opetus. Tulen seuraavissa kahdessa kirjoituksessa ensin erittelemään ongelmaa yliopistotasolla ja sen vaikutuksia opiskelijoiden tulevaisuuteen sekä myöhemmin antamaan ehdotuksia siitä, miten opetus olisi tulevaisuudessa mahdollista järjestää opiskelijoiden ainutlaatuiset kyvyt huomioiden ja niitä tukien.  

Jatkuu...